Ihmisyyden rappiotila

Lähiaikojen traagiset tapahtumat eivät ole varmasti jääneet huomaamatta yhdeltäkään suomalaiselta. Koulupuukotukset Kauhavalla ja Imatralla, kouluammuskelut Jokelassa, Kauhajoella ja Orivedellä sekä viimeisin kansakuntaa järkyttänyt tapahtuma Hyvinkäällä todistavat yhä konkreettisemmin nuorten pahoinvoinnista maassamme, siitä kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä. Näyttää kuitenkin vähän siltä, että kenelläkään ei ole oikeasti minkäänlaisia vastauksia siihen, millä tavalla tähän pahoinvointiin vastattaisiin ja samalla ehkäistäisiin tuhoisia seuraamuksia, jotka nakertavat kansakuntamme turvallisuuden ilmapiiriä.

Mielestäni nuorten yhteiskunnallinen passivoituminen, pahoinvointi ja väkivaltaistuminen kertovat ainakin osittain näköalattomuudesta. Siitä tunkkaisesta putkiajattelusta, joka välttää virheitä ja pyrkii ainoastaan varmistamaan oman selviämisen seuraavaan päivään. Itsekkyyden ilmapiiri valtaa alaa kun olemme oppineet saavuttamaan asioita ja selviämään elämässä ilman kanssaimisiä, kuitenkin osana jotain.. järjestelmää? Me nuoret emme nähtävästi halua enää olla oman elämämme seppiä, seikkailijoita luoden jotain omaa, vaan opiskelu venyy, julkiset rakenteet ovat turvallisempia kuin muuttuvat yksityiset vaihtoehdot ja niin edelleen.. Jotain vallitsevasta ajattelusta kertoo myös taipumuksemme yrittää estää ihmisen pahuuden toiminnan seuraukset lisäämällä lainsäädäntöä ja säätelyä, aivan kuin se blokkaisi kaikki ihmisluontoon kuuluvat raadolliset ja itsekkäät ominaisuudet idioottivarmaan turvakarsinaan.

Tästä esimerkkinä on nyt pinnalla oleva keskustelu vanhustenhoidosta. Toiset pelkäävät oman tulevaisuutensa puolesta ja huutavat vanhuspalvelulakia, koska eivät luota kasvattamansa sukupolven kykyyn ja haluun huolehtia vanhemmistaan ylisukupolvisen huolenpitoon perustuen. Tämä halutaan tehdä silläkin uhalla, että talouden kaikki käyrät kertovat, että julkisen sektorin tuottamiin palkattuihin käsipareihin ei ole varaa. Mielestäni meidän poliitikkojen ei tulisi päättää näistä asioista, jotka voidaan sopia keittiön pöydän ääressä.

Sitten ovat ne toiset, jotka menevät ajattelussaan ja itsekkyydessään vieläkin pidemmälle: heille ihmiselämä näyttäytyy ainoastaan aikana, jolloin ihminen voi nauttia asioista. Ja sitten kun elämä ei ole nautinnollista, se ei ole elämisen arvoista. Oikeasti mikään lainsäädäntö ei voi taata vanhukselle turvattua vanhuutta ilman kipuja, eikä aselainsäädäntö voi turvata sitä, etteikö ihmisen potentiaalinen pahuus realisoituisi väkivaltana. Ihminen on edelleen turvallisuuden kriittisin lenkki. Ja ihmiselämän kunnioitus on turvallisuuden ohella sivistyksemme merkittävin mittari.

Tuntuu, että ihmisluonnon muuttunut luontainen ominaisuus ei sovi enää edes evoluutioteoreetikkojen käsitykseen. Valoa kohti, päätä pinnalle, taistele vaaroja ja kuolemaa vastaan, selviydy. Ei, menossa on jonkinlainen ihmiskunnan devoluutio, ihmisyyden rappeutuminen. Olemme taipuvaisia ajattelemaan: ei se kuitenkaan onnistu, pääsisin jo pois, muutokset pelottaa, vastuu hirvittää, parempi olla paikoillaan, kuin mennä eteenpäin. Olemme kuin unessa.

Usein me suomalaiset olemme hakeneet lääkettä omaan näköalattomuuteemme Pohjanlahden toiselta puolelta – niin minäkin. Sisarjärjestöllämme Ruotsin Kristillisdemokraattisilla nuorilla on mielestäni Suomen nuorisolle osuva kehotus tunnuslauseena: Skaffa dig ett liv- Hanki itsellesi elämä.

Etsivä nuorisotyö tai koulutustakuu eivät ole todellisia lääkkeitä nuorten tilanteeseen, ne ovat vain narkkarin seuraava piikki, jolla selviämme pahimpien oireiden yli. Se, mitä me nuoret tarvitsemme on näköaloja omaan elämäämme, halua pyrkiä pinnalle, tarvetta rakastaa ja tulla rakastetuksi, unelmia, joita kohti pyrkiä ja ennen kaikkea: elämänarvoja ja kokemuksia kuulumisesta joukkoon.

Miten tähän sitten pääsemme? Eräs vaihtoehto on pyrkiä pois kontrolloivasta yhteiskunnasta kannustavaan yhteiskuntaan, lisätä ihmisen omaa vastuuta itsestään. Tämä vaatii tiettyä vieroitushoitoa holhoavan yhteiskunnan läsnäolosta nuorten elämässä. Tarvitsemme rohkeita muutoksia kannustavampaan verotukseen ja suurempaan yksilön vapauteen mm. palveluiden hankinnassa. Se vaatii uusyhteisöllisyyttä, joka nostaa ne yhteisöt jaloilleen, jotka sitouttavat ihmisiä, eivätkä vaadi ainoastaan suurta julkista tukea. Toki tarvitsemme julkisen yhteiskunnan ylläpitämiä rakenteita mm. infran, turvallisuuden ja hallinnon aloilla turvaten yhteiset pelisäännöt ja ihmisarvon kunnioituksen.

Joka tapauksessa uskon, että meissä suomalaisissa nuorissa miehissä on paljon potentiaalia, joka pitää herättää, kasvattaa ja joskus jopa säikäyttää eloon. Tämä potentiaali ei aktivoidu, ellei meillä ole tarve pyrkiä johonkin. Siihen tarvitsemme puolestaan ärsykkeen, joka aktivoi meissä sisäisen yrittäjämme. Parasta kasvatustyötä tässä maassa tekevät paljon kehutun koulutusjärjestelmämme ohella nuorta lähellä ovat yhteisöt: perhe, urheiluseurat, seurakunnat ja myös puolustusvoimat.

Yrittäjyys on varsin kristillinen ilmiö. Jokainen kristitty omaa lopullisen turvansa Jumalassa, mutta meitä on silti pyydetty kilvoittelemaan pahuutta vastaan pelastuksesta huolimatta, valvomaan ja pitämään huolta öljylampustamme. Myöskään kansakuntamme sivistys ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii että sitä huolletaan ja sen perusteet opetetaan jälkipolville. Oman sivistyksemme keskiössä on ihmisarvon kunnioitus, joka näyttää olevan järkkymässä. Meidän on aika ottaa henkilökohtaista vastuuta sen huoltamisesta.